Nooran Narinoita osa 2 – Erilaiset lähtökohdat elämään

Meidän perheeseen on tosiaan siunaantunut kaksi kaunista ja valloittavaa tyttölasta, Ella ja Oili. Ensimmäinen asia, jonka äitinä opin heti Ellan synnyttyä vuonna 2009 oli, kuinka raskasta äitiys oikeastaan onkaan. Olinhan toki kuullut juttuja (lue: kauhutarinoita) yövalvomisista ja kaikista niistä elämää mullistavista muutoksista joita lapsi tuo tullessaan. Herran jestas sentään, mikään ei tulisi olemaan enää niin kuin ennen. Parisuhde ainakin kuivuisi kasaan sen sileän tien kun synnäriltä lähdettäisiin kotia kohti ja omaa aikaa ei olisi enää nimeksikään ennen kuin lapset ovat täysi-ikäisiä, jos silloinkaan.

Näinhän se ei kuitenkaan aivan mennyt. Totta kai, lapsi muutti meidän koko maailman, mutta yövalvomiset olivat ajoittaisia ja suhteellisen helppoja, olihan Ella jo heti syntyjään melko hyvä nukkuja. Oma-aloitteinen itsekseen touhuava lapsi antoi myös äidille aikaa touhuilla kotihommia ja muuta kivaa, samalla kun itse tuli siinä iloisesti höpötellen mukana. Mutta rankkaa on ollut silti. Itse tällaisena täydellisyyttä tavoittelevana äiti-ihmisenä minulle raskainta äitiydessä on ollut jatkuva huoli ja syyllisyys, riittämättömyyden tunne ja menetyksen pelko. Itse olen ollut itseni pahin vihollinen äitinä, ei suinkaan ulkopuolelta tulevat paineet, ilkeät neuvolatädit tai omat verkostot jotka eivät osaisi tukea ja löisivät lyötyä. Tunne siitä, että äitiydessä ei voi koskaan onnistua täysillä syö minua ajoittain vieläkin. Tieto siitä, että minä, niin hyvässä kuin pahassa omilla teoillani ja valinnoillani, sanoillani ja suhtautumisellani olen vastuussa siitä miten minun lapseni tämän maailman kokevat ja siinä pärjäävät. Millä meriiteillä minä, siis minä, voisin mitenkään olla kykenevä tarjoamaan parhaita eväitä lapsilleni?

Olinhan myös nuori äiti silloin kun Ellan saimme, ja todellakin nyt taaksepäin katsoessa, aivan eri ihminen. Seitsemän vuoden aikana olen kasvanut ihmisenä ja äitinä aivan hurjasti. Ella joutui kasvamaan siinä sivussa meidän kanssamme ja kokemaan kaikki ne samat kasvukivut siinä missä mekin. Siinäpä vasta syyllisyyssäkkiin tavaraa. Elimme elämää, jossa kaikki oli vielä auki, koko tulevaisuus. Minä opiskelin ja tein töitä samalla kun olin äiti ja mieheni vasta aloitteli uraansa. Tunteet kävivät välillä kuumina ja kiirettä piti. Välillä oli niin kauhea kiire johonkin ja olla muutakin kuin äiti. Silloin nuorempana sitä piti ihan säännöllisesti kailottaakin kaikelle kansalle, että olenhan minä niin paljon muutakin kuin äiti. Minä ja suuri suuni.

Periaatteellinenkin olin, samoin kuin mieheni. Toki sitä nyt olemme vieläkin ja tulemme varmasti aina olemaan, mutta ehkä hieman tai jopa aika paljon pehmeämmin. Olikohan se sitä, että piti todistella itselleen olevansa kelpoinen äidiksi vaikka nuori olinkin? Tiukat säännöt ja tarkat rutiinit ovat meillä olleet arkea. Pohjalla oli ajatus, että lapsi kokisi olonsa turvalliseksi kun on selkeät säännöt ja tarkat rutiinit. Hieno ajatus sinänsä. Näin jälkeenpäin katsottuna, ei olisi tarvinnut olla niin tiukka ja apua olisin tarvinnut siinä, mitä voi lapselta missäkin iässä olettaa.

It's all about family

It’s all about family<3

Oikaistaanpa hieman… ja liioitellaankin siinä samalla…

Nyt kaikki on valmista! On punainen tupa ja perunamaa, koulut käytynä, työpaikat, velkaa vaikka muille jakaa ja uusi auto. Ai kamala. Sitten syntyi Oili. Oili on aivan niin kuin Ella, vain eri väreillä. Ella kun on tumma kuin isänsä ja Oili vehnänvaalea aivan kuten minä pienenä. Oili kasvaa aivan eri maailmassa kuin Ella. Näen jo nyt sieluni silmin, kuinka Ellasta kasvaa äitinsä kaltainen hieman hermoheikko täydellisyyttä tavoitteleva nuori nainen ja Oilista taas sellainen elämäntapaintiaani, joka ei turhaan huomista murehdi. Toki tässä nyt on nähtävillä myös tällainen aika luonnollinen esikoinen-kuopus asetelma, mutta silti väitän, että myös sillä elämän alkutaipaleella ja siellä koetuissa asioissa on havaittavissa syy-seuraussuhde. Sama se sille punaiselle tuvalle ja kaikelle muulle, me olemme ihmisinä muuttuneet sillä välin kun Ella syntyi ja kasvoi, siihen kun Oili tuli maailmaan. Elämä on asettunut uomiinsa ja avioliittokin on alkuvuosien haasteiden jälkeen rauhoittunut kun kahdesta aikuisesta on vihdoin tullut me sen sijaan, että siinä olisi minä, minä, minä ja vain joskus sinä! Elämä on rauhallista. Tämä siis meidän mittakaavassa, olemmehan kaikki aika tulisia ja temperamenttisia, eikä sitä täysin varmaan ikä muuta koskaan.

Noh, nuorempana oli kauhea kiire tosiaan kokoajan johonkin, vaikkei aina edes tiennyt minne ja samalla kärsivällisyys kuin kärpäsellä (toki en tiedä tarkalleen kuinka hyvä kärsivällisyys kärpäsellä on, mutta viittaan siis heikkoon sellaiseen). Kärsivällistähän minusta ei saa tekemälläkään, mutta enää ei ole samanlainen pinnan kireyden-taso, jos sen nyt näin voi sanoa, kuin ennen. Oilin kanssa olen selkeästi paljon rauhallisempi, en hätkähdä pienistä ja osaan nauttia siitä, että saan olla VAIN äiti. Ei ole kiire olla mitään muuta ja mitä sitten vaikka kotikaan ei aina ole tiptop.

On ihana löytää itsestänsä ja äitiydestänsä uusia ulottuvuuksia ja totta kai myös huomata kasvaneensa ihmisenä. En kuitenkaan voi sille mitään, että sisintäni kalvaa ajatus siitä, kuinka erilaisen varhaislapsuuden kaksi tyttöäni saavat. Huomaan usein miettiväni, kuinka paljon tämä ero tulee näkymään lapsissani ja onnistunko siltikin tarjoamaan molemmille yhtäläiset edellytykset selviytyä elämässä ja tulla onnelliseksi. Kaiken tämän nykyisen ja menneen keskellä olen selviytynyt tästä ajoittain melko raskaastakin syyllisyyden taakasta ajattelemalla, että vaikka meillä kuinka meuhkataan ja melutaan, komennetaan ja karjutaan, meillä myös aina rakastetaan rajusti. Päivittäin sanottu ”äiti rakastaa Ellaa” ja halit lähtiessä ja tullessa ja ihan muuten vaan toivottavasti jaksavat kantaa pitkälle. Enemmän kuin mitään muuta haluaisin, että lapseni oppisivat rakastamaan itseään ja tuntisivat itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin ovat. Rehellisesti, en tiedä kuinka hyvin olen onnistunut tässä. Äitiys on vaikeinta mitä tiedän, eikä se ainakaan helpotu kun lapset kasvavat.

Tässäpä pienimuotoinen avautuminen siitä, miksi minä olen kokenut äitiyden rankaksi. Syyllisyys, liittyi se sitten mihin tahansa, on voimakas ja vaarallinen tunne jos sille antaa liikaa valtaa. Itse olen joutunut työstämään tätä tunnetta siitä saakka kun Ella syntyi ja hieman enemmissä määrin taas nyt kun Oili tupsahti elämäämme. Nämä tunteet syyllisyydestä ja riittämättömyydestä kuitenkin myös kuuluvat äitiyteen ja vanhempana olemiseen ja sellaisena ne on osattava ottaa. Koetetaan kuitenkin olla itsellemme (ja tietenkin myös toisillemme) armollisia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>