Nooran Narinoita osa 3 – Äiti tarvitsee lomaa

Tämä blogi hieman huolestuttaa minua. Alkaa nimittäin näyttää siltä, että minusta on kovaa vauhtia kuoriutumassa todellinen megaluokan Narisija. Tässä nimenomaisessa hetkessä tästä Narisijasta tuntuu, että jonkin sorttinen irtiotto arjesta olisi paikallaan. Mielellään sellainen pari viikkoa jonkun tyttökaverin kanssa jossain kaukana tropiikissa cosmopolitaneita naukkaillen, tai ihan nyt kyllä joku paikallinen laihanpuoleinen bissekin käy. Karibia, anyone?

Lupaan ja vannon, etten ole vaihtamassa huono vaimo-vaihteelle, kiipeämässä mökömökö-puuhun tai laittamassa marttyyrin lakkia päähän, mutta…Meillä on tällainen olosuhteiden pakosta johtuva tilanne, että mieheni on usein naimisissa (minun lisäkseni) myös työnsä kanssa eikä siksi yleensä pääse mukaan reissuillemme Ouluun. Minä sitten matkustelen yksin tyttöjen kanssa milloin milläkin vempaimella ja mieheni SAA (huomatkaa hieman katkera sävy) jäädä kotiin ihan yksikseen. Se, että hän tekee töitä, on tietenkin aivan sivuseikka! Noh, aivan jokunen hetki taaksepäin olin taas viikon tyttöjen kanssa Oulussa itsekseni. Miettikää, viikko (viikko viikko viikko viikko). En saa tätä nyt ulos systeemeistä ollenkaan. Ei se, että olin viikon yksin lasten kanssa Oulussa, vaan se, että mieheni sai olla VIIKON yksin kotona.

En ole ennen ajatellut asiaa näin, mutta nyt kun hieman yllättäen tällainen pienimuotoinen väsymys iski minuun, tulin yksi ilta pohtineeksi, että milloin ikinä minä olen ollut yksin vaikkapa edes viikonlopun?!? (Blob on muuten se ääni joka kuuluu kun kaikesta huolimatta päätin laittaa marttyyrin lakin päähän.) Ei sillä, etten haluaisi olla tyttökaverin kanssa jossain kaukana tropiikissa niitä cosmopolitaneita naukkaillen, mutta ihan vain viikonloppu kotona yksinkin tuntuu aivan taivaalliselta ajatukselta. Listaanpa nyt mitä se niin kuin noin ihan käytännössä tarkoittaisi: Ei puuron keittämistä, ei tiskaamista, ei pyykkien pesemistä, ei roskien viemistä, (ei töitä), ei 24/7 ongelmanratkaisua, ei kiukuttelua, ei loputtomiin kysymyksiin vastaamista, ei iltapesuja, ei puistoiluja, ei kaiken maailman mielikuvitusleikkejä ja loputtomia keskusteluja leikkipuhelimen ankan kanssa, ei ruoan laittoa, ei tappelua syömisestä, ei Oilia roikkumassa lahkeessa kun teen kaikkea yllämainittua, ei nukuttamista, ei petien petaamista, ei kaikkien perheenjäsenten pyykkien keräämistä lattialta eikä ylipäänsä mitään siivoamista…ja lista voisi vain jatkua! Ja kaikkein parasta, saisi käydä yksin vessassa. Aah, mitä luksusta! Tuntuuko jostain tutulta vai olenko yksin maailmassa=)?

Joskus tuntuu tältä. Mutta mitä sitten? Mulla ja sulla on oikeus meidän omiin tunteisiin;)

Joskus tuntuu tältä. Mutta mitä sitten? Mulla ja sulla on oikeus meidän omiin tunteisiin;)

Koetin ehdottaa miehelleni, että mitä jos nyt vaan ottaisit lapset ja menisit jonnekin viikonlopuksi (tai vaikka koko marraskuuksi), mutta vastaus oli, että ”mihin minä nyt tästä menisin?”. Vastavuoroisesti hän ehdotti, että entä jos ottaisit vaikka jonkun huoneen airbnb:stä ja menisit yksin sinne. Tuntui aika kolkolta ajatukselta, mutta pakko antaa miehelleni pisteet yrityksestä anyway.

Mikä se nyt sitten niin väsyttää? Voisihan se olla nuo lapset, tai avioliitto tai kotityöt tai ihan vaan työt ylipäänsä, mutta iso syy on kuitenkin varmaan tässä pimeydessä. Joka vuosi tähän aikaan sama homma, paitsi silloin kun olen raskaana, jolloin joku hormooni varmaan tsemppaa. Ja sitten siihen varmaan yhdistyy myös nuo kaikki muutkin yllämainitut. Kyllä kai se on lupa olla joskus väsynyt ja ”nollauksen” tarpeessa. Sellainen tunne minulla on nyt. Kun vain saisi hetken relata, olla ystävien kanssa, nauraa rehottaa niin että poskia kolottaa ja nauttia vaikkapa muutaman lasin kuivaa valkoviiniä ja herätä aamulla yksin hiljaisuuteen tai korkeintaan oman pään jyskytykseen jonka yksi lasi viiniä liikaa on saanut aikaan.

Minulla, niin kuin suurimmalla osalla meistä perheenäideistä, on myös puoliso jolla on kaksi kättä ja oikein terävä pää hartioidensa päällä. Olen myös siten onnellisessa asemassa, etten ole koskaan kokenut olevani kahlittu kotiin. Vaikka tällä kertaa mieheni ehdotus oli ehkä hieman heikommanpuoleinen, hän silti selvästi yritti ratkaista asian parhaalla osaamallaan tavalla. Ja mikä hän on minun fiiliksiäni ratkaisemaan. Tärkeintähän on, että hän sanoo ja antaa olemuksellaan ymmärtää, että ”ovi on auki, mene ja tee mitä tarvitsee, että saat taas uutta energiaa, kyllä me täällä pärjätään”. Se, että tulee aidosti kuulluksi ja ymmärretyksi, on minulle aivan äärettömän tärkeää, jotta voin tuntea itseni tärkeäksi ja rakastetuksi.

No mutta, nyt taas Naristiin ihan tosissaan. Tämän blogin lopetan nyt hieman kiireellä, sillä täytyy alkaa suunnittelemaan sitä tyttöreissua tropiikkiin. Olen jo tehnyt alustavan varauksen yhden tyttökaverini kalenteriin loppukuulle, ja uskokaa, pidän siitä kynsin ja hampain kiinni=). Muistakaa rentoutua välillä. Vaikka me tällaisia kaikin puolin supereita ollaankin, niin ei se aina mene ihan putkeen supersankareillakaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>