Nooran Narinoita osa 4 – Juuret Oulussa, elämä Vantaalla

Niin, vaikka me ollaankin päällepäin tällaisia ihania etelän hetelmiä, niin mehän olemme alun perin siis kotoisin tuolta pohojosesta, tarkemmin Oulusta. Täällä Vantaalla oleilun aikana olen jo oppinut pari uutta sanaakin, joita koetan viljellä kaikessa kanssakäymisessä mahdollisimman paljon ja luontevasti. Ne ovat ”prakaa” ja ”raflaava”. Tuossa taannoin piti ihan varmuuden vuoksi tarkistaa Googlesta, että mitäs se niin kuin tarkalleen ottaen tuo ”raflaava” oikein tarkoittaa. No, niinhän siinä sitten kävi, että Googlen näkemys ei aivan vastannut omaani ja EHKÄ on tullut pari kertaa käytettyä tuota sanaa hieman väärissä yhteyksissä. Todella luontevaa, Noora! Heitin itselleni hyvin ansaitun ylävitosen…

Sen lisäksi, että olen tällainen omassa pienessä maailmassani hyvinkin kuuluisa arjen supersankari, jonka supervoimia ovat mm. pyykkääminen ilman huuhteluainetta ja joskus jopa ilman pyykinpesuainetta, on minulla myös muita supervoimia. Osaan nimittäin analysoida (neuroottisesti) joka ainoan tielleni kulkeutuvan sattumuksen tai tapahtuman halki, poikki ja pinoon! Vuosien varrella olen pohdiskellut paljon muun muassa sitä, mitä muutto tänne etelään on tarkoittanut meidän perheelle; mitä hyvää se on tuonut tullessaan ja vastaavasti mitä huonoa. Siinäpä meille tämänkertaisten Narinoiden aihe. Lista ei ole tyhjentävä ja kokemukset omakohtaisia, joista ei sellaisenaan välttämättä ole mitään iloa kenellekään toiselle. Kunhan höpöttelen aikani kuluksi…

Jännä sinänsä, että koskaan tänne muuton jälkeen emme ole vakavissamme pohtineet paluuta takaisin Ouluun tai kokeneet, että tämä paikka ei olisi koti. Muistan sen tammikuun kun muutimme Ellan kanssa kuukausi Vesan jälkeen tänne. Vesa teki uudessa työssään pitkiä päiviä ja me koetimme saada aikamme kulumaan paikassa, joka oli meille aivan outo. Vieläkin muistan ne tunteet, maut ja hajut niiltä ajoilta, kun kaikki tuntui jotenkin turhan suurelta ja epävarmalta. Yhtään ei auttanut se, että sinä vuonna pääkaupunkiseudullakin tuli viikko ja kuukausi tolkulla lunta vaakatasossa ja kaikki oli erityisen harmaata ja pimeää, tai ainakin niin minä olen sen mielessäni maalannut. Siihen, että elämä asettui kuitenkin suhteellisen nopeaa uomiinsa, oli Ellalla varmasti suuri vaikutus.  Ilman Ellaa uskon, että jalka olisi saattanut jäädä pitkäksikin aikaa oven väliin ja maitojunaan ostettu kausikortti. Lapsen vuoksi kun on vain pakko saada arki ja rutiinit rullaamaan, rakentaa elämä kokonaiseksi.

Muutto Vantaalle on tarkoittanut meille monia asioita, eikä vähiten monien meille rakkaiden ihmisten, ystävien ja sukulaisten jättämistä kotikonnuille. Sosiaaliset verkostot olivat aluksi niukat ja omalla tavallaan ne ovat sitä vieläkin. Pääkaupunkiseudulla etäisyydetkin ovat niin pitkät, että eipäs sitä aivan joka viikko arkena iltaisella lähdetä kyläilemään jos yksi ystävä asuu Espoossa 25 kilometrin päässä ja toinen Porvoossa, jonne ajelen sen 40 minuuttia. Logistisiakin haasteita siis. Elämä on kuitenkin rikasta ja ystäviä on juuri oikea määrä, täällä ja Oulussa. Ruuhkavuosien arkirumba pyörii kuitenkin joka tapauksessa kodin, työn ja harrastusten ympärillä ja puhelimet on keksitty. Yksinäinen en ole ollut koskaan. Kilometrit sinne tai tänne, vaikka fyysisesti verkostot ovatkin olleet jo tovin melko kaukana, tukea ja turvaa olen aina saanut silti. Ne samat ihmiset sitä tallaa tätä elämää meidän kanssa etäisyydestä huolimatta ja muutama uusikin ihanuus on tullut joukon jatkeeksi.

Hankaluuksia aiheuttaa aina toisinaan se tosiasia, ettei täällä ole lapsille oikein ketään hoitajaa. Viimeksi jokunen viikko takaperin törmäsin tilanteeseen, jossa minulla oli tärkeä tapaaminen ja mies töissä, jolloin jouduin ensimmäistä kertaa turvautumaan Mannerheimin lastensuojeluliiton hoitoapuun. Sieltä kuitenkin apu löytyi ja olimme kaikin puolin tyytyväisiä palveluun.

Vaikka kahdenkeskinen aika on melko olematonta, vuorotellen päästämme mieheni kanssa toisemme myös tuulettumaan. Tämä on onneksi toiminut meillä hyvin. Hienoa on myös se, että kun silloin tällöin harvoin pääsemme Ouluun lomailemaan, isovanhemmilla on ollut niin ikävä lapsukaisia, että yleensä ilolla tarjoutuvat avuksi ja saamme sitten itse keksiä jotain kivaa ihan aikuisellakin porukalla. Muuten emme ole oikeastaan koskaan tunteneet arkea ”keskenämme” täällä liian raskaaksi. Tai siis sen raskaammaksi kuin mitä se olisi Oulussa. Sen kun aikanaan jo tiedosti, ettei täällä ole samanlaisia tukiverkostoja läsnä, on asennoituminen ollut sen mukaista. Niin se ihmismieli vain toimii.

Joku kehotti minua joskus aikanaan katkaisemaan napanuoran äitiini, ihan vaan että ”vink vink”. Liekö otin sen liian kirjaimellisesti kun tänne asti piti muuttaa. No ei nyt sentään=). Varmaan ihan aiheesta mainittu ja olemmehan aina olleet äitini kanssa hyvin läheiset, ehkä jopa liian läheiset jos sellainen on mahdollista, mene ja tiedä. Parasta tänne muutossa on varmasti ollut se, että olemme joutuneet oppimaan pärjäämään, ei yksinämme, vaan omana yksikkönä. Se ei ollut suora tai kivetön tie, se vei aikaa ja oli melko tuskaistakin aika ajoin, mutta meistä on tullut TIIMI. Aivan eri tavalla kuin Oulussa asuessamme olemme joutuneet hakemaan tukea ja turvaa ensisijaisesti toisistamme, ratkomaan erimielisyydet keskenämme ja löytämään yhdessä yhteisen sävelen ja meille parhaan tavan toimia. Siitä olen erityisen kiitollinen ja onnellinen. Muistan hyvin ajan kun asuimme vielä Oulussa ja olimme PALJON nuorempia. Sellaisia, joille elämä on vielä hyvin mustavalkoista ja tunteet kuumenevat hetkessä oli siihen syytä eli ei. Minulla oli tällainen todella rakentava ja hyvä tapa käsitellä erimielisyyksiä aviomieheni kanssa soittamalla ystävälleni, että tulen sinne. Piste. Siellä sitten tyttöjen kesken puimme meidän silloin vielä AVOliiton ”elämää suurempia” ongelmia. Mitäpä sitä nyt turhaan itse asianosaisen kanssa asioita vatvomaan…! Pidemmän päälle ei kovin toimivaa.

Mitä kaipaan tällä hetkellä eniten? Se ei ole se lastenhoitoapu, mikä tietenkin olisi aika luonnollista ja itsestään selvääkin. Kaipaan eniten niitä meidän ystäväperheitä joilla on siis myös lapsia. Kaipaan viikonloppuja, jolloin istutaan molempien perheiden voimin iltaa ruokaa laittaen ja rupatellen samalla kun lapset leikkivät keskenään. Kaipaan ystäväperheiden kanssa yhteisiä mökkireissuja. Kaipaan muita samassa elämäntilanteessa olevia seuraksi ja arjen vertaistueksi. Sitä meillä ei juuri ole. Voisin surkutella itseäni, mutta ajattelen ennen kaikkea lapsiani. Itse muistan omasta lapsuudestani, kuinka vietimme tuttavaperheiden kanssa uudet vuodet ja juhannukset sekä ihan tavallisiakin viikonloppuja vaikkapa pitsaa leipoen. Toivoisin, että voisin tarjota sen saman omilleni!

Nyt tuli sitten Narinaa taas kerrakseen. Onnittelut jos jaksoit lukea loppuun saakka, olet varmasti yksi harvoista. Lyhyt ja ytimekäs pohdiskelu voisi olla minun juttuni, mutta ei ole. Kun sen aloittaa, en voi lopettaa=)! Nyt kuitenkin lopetan, siis oikeasti, ja ytimekkäästi lopetankin, nimittäin kehottamalla kaikkia lukaisemaan Tommy Tabermannin ”pieni laulu ihmisestä”-runon. Niin se vaan on, että ihminen tarvitsee toista ihmistä ja mitä enemmän näitä ihmisiä on ympärillä, sitä rikkaampi on elämä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>