Nooran Narinoita osa 7 – Marinaa metatyöstä

Luin jokunen aika sitten Jenni Lehtisen kirjoituksen Metatyöstä ja siitä kuinka se räjäyttää äidin pään. Ennen tätä kirjoitusta olin jo pitkään paininut sen asian kanssa, kuinka saisin mieheni ymmärtämään sitä työmäärää jonka teen kotona. Etenkin sen jälkeen kun olin itsekin jo asettunut ”virallisesti” työelämään, huomasin meidän yhäkin noudattavan kotona tekemisessä sitä samaa kaavaa, joka oli jäänne siltä ajalta kun olin vielä kotona, milloin opiskellen, milloin äitiyslomalla Ellalta ja milloin mitäkin.

Vaikka Jenny Lahtisen kirjoituksessa Metatyö räjäyttää nimenomaan äidin pään, en itse ota aiheeseen ehkä noin tiukkaa lähestymistä. Joissakin perheissä se voi räjäyttää myös isän pään ja joissakin perheissä se ei räjäytä kenenkään pääkoppaa, sillä työ on jaettu onnistuneesti tasan. Todennäköisintä ehkä kuitenkin on, että äidin pää poksahtaa, mutta siitä en nyt koeta avata keskustelua olleskaan. Kirjoituksen pointtina on se, että minä meidän perheen metatyön tekijänä koin tuon kirjoituksen myötä suuren valaistumisen ja tavallaan koin suurta iloa siitä, että joku oli osannut pukea sanoiksi sen, missä itse olin epäonnistunut. Monia kertoja olin yrittänyt selittää miehelleni sitä kaikkea näkymätöntä työtä ja vastuuta, jonka minä teen ja kannan meillä kotona.  Olen ollut ilmeisen epäonnistunut yrityksissäni, sillä paras lopputulos mihin olemme päässeet, on ollut mieheni ehdotus, jonka mukaan loisimme listan siitä kenen vuoro on tehdä mitäkin, siis niin kuin vaikkapa täyttää astianpesukone tai pestä pyykit. Ei näin, tätä minä en halua!

En halua tai pyydä lisää byrokratiaa enkä varsinkaan enemmän työtä listojen tekemisestä. Ja siis, koskaan pointtini ei ollut se näkyvä työ. En halua listaa itsestään selvistä jokapäiväisistä kotitöistä vaan nimenomaan haluan tarttua juuri siihen kaikkeen muuhun, siihen mitä emme niin helposti näe.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole myöskään luoda minkäänlaista ”minä hyvä, sinä paha – asetelmaa” tai tarpeettomasti dissata miestäni. Tämä on vain rehellinen kertomus siitä, miten meillä asiat ovat syystä ja toisesta vuosien aikana menneet ja miten minä kovasti haluaisin muuttaa tilannetta hieman tasapuolisemmaksi ihan vain siksi, että nyt kun itsekin teen kovasti töitä (siis muutakin kuin kotitöitä) olen huomannut tämän käyvän ajoittain melko raskaaksi. Ja ei, mieheni ei ole muuttanut ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme suoraan äidin helmoista, vaan ihan itse on jo vuosia ennen sitä joutunut omat likaiset bokserinsa pesemään;)!

Meillä ne näkyvät kotityöt kyllä jakautuvat melko tasan, vaikka itse olenkin siisteyden suhteen paljon tarkempi, mutta se nyt on jo ihan eri stoori. Mieheni tarttuu imuriin, täyttää sen astianpesukoneen, pesee vessan ja vaihtelee vaaville vaipat, ja mitä näitä nyt on. Se on nimenomaan se näkymätön työ, tai siis se, joka on minulle hyvinkin näkyvää, mutta hänelle näkymätöntä. Listaanpa joitain asioita, näkyviä ja näkymättömiä, jotka ovat vain minun tehtäviäni ja suurin osa sellaisia, joiden olemassa oloa mieheni ei edes ymmärrä:

  • Lasten vaatteet: Pidän huolen, että kummallakin tytöllä on sopivat sekä sisä- että ulkovaatteet neljälle eri vuodenajalle. Huolehdin urheiluvarusteet, luistimet, sukset ym.
  • Syntymäpäivät, syntymäpäivälahjat, joululahjat ja kummilapset merkkipäivineen.
  • Perheen vakuutukset: kilpailutus, päivitys, maksut
  • Perheen laina-asiat
  • Ellan harrastukset, esitykset, erilaiset tapahtumat ja teemapäivät
  • Hakemukset ym. ilmoittautumiset koulun juttuihin ja harrastuksiin tai vaikkapa päiväkotiin ajallaan
  • Wilman seuranta – lupalaput, erityispäivät ym.

…Ja kaikkein kauhein muistettava on ne samperin D-vitamiinitipat. Miksi niiden pitää mennä käyttökelvottomaksi kahdeksan viikon käytön jälkeen? Miksei sitä purkkia voi vain käyttää loppuun ja ostaa sitten uuden? Aina uuden tötterön ostettuani vannon, että tällä kertaa merkkaan johonkin ostopäivämäärän, mutta vielä koskaan en ole saanut sitä aikaiseksi.

Mutta siis, onhan näitä ihan loputtomasti, eikä kukaan jaksaisi lukea jos kaikki hommat alkaisin listaamaan. Tuossa nyt kuitenkin muutamia mainitakseni. Mutta se, miksi homma menee meillä näin, on varmasti kaikkein eniten ihan oma vikani. Olen aina ollut jokseenkin neuroottinen yksilö ja rakastan pitää pakonomaisesti kaikki langat omissa käsissäni. Luotan, että asiat hoidetaan kun teen ne ihan itse alusta loppuun. Sitten nuo talousasiat ovat ihan oma lukunsa. Olen koulutukseltani taloustieteilijä ja vaikka monissa perheissä varmasti se on se mies, joka huolehtii esimerkiksi laina-asiat, meillä se olen minä. Tykkään pyöritellä numeroita ja olen näistä asioista tarkka kuin porkkana. Tämä tulee minulta luonnostaan, enkä oikeastaan edes haluaisi mieheni näihin niin kovin puuttuvan.

Itse en usko siihen, että kaiken pitäisi mennä mekaanisesti aivan juuri prikulleen tasan 50/50. Elämässä tilanteet vaihtelevat ja meilläkin on ollut paljon sellaisia vuosia, jolloin on ollut hyvinkin järkevää minun tehdä suurin osa vaikkapa noista yllä mainituista taskeista. Niin ja totuushan on, että kyllä me naiset ja miehet olemme kovin erilaisia. Siis ihan jo aivojemme kemialta. Emme katso maailmaan samojen linssien läpi, emmekä prosessoi samaa informaatiota samalla tavalla. Sen sijaan, että jaamme mekaanisesti kodin tehtävät juuri tasan, tärkeämpää on mielestäni molempien läsnäolo arjessa. Siis sellainen joka nimenomaan mahdollistaa näkemään sen kaiken metatyön jota kodin arjen pyörittäminen pitää sisällään. Tekemistä on kuitenkin sen verran paljon, että tekevä ja arjessa läsnä oleva ihminen kyllä löytää sieltä omaan rooliinsa ja vahvuuksiinsa sopivat hommat hoidettavaksi. Mitä se sitten enää siinä painaa, jos se olenkin aina vain minä joka tyhjentää sen astianpesukoneen?

Olen itse niin tekevä ihminen, että laiskuutta en siedä. Siis sellaista vetelää toimettomuutta, jossa ei oikein saa itsestään mitään irti. Sellaisesta ei kuitenkaan ole kyse. Mutta kuinka vaikeaa mahtaa olla hypätä liikkuvan kelkan kyytiin kun vauhtia on jo melkoisesti? Luulenpa, että miehelleni on jo melko mahdoton hahmottaa tätä valmista kokonaisuutta, jota minä olen pyörittänyt jo vuosia. Se tulee viemään aikaa ja vaatii myös minulta muutosta tavassani ajatella, jotta voin aidosti antaa hänelle mahdollisuuden osallistua ja jakaa tätä vastuuta.

Saakelin hammaskeiju, etkö tuota just ollut lomalla!?!

Näkyvät kotityöt ovat mielestäni helppoja, sillä ne tarvitsee vain tehdä. Näet kaiken aikaa mitä on tekemättä ja miten ne asiat kannattaa priorisoida. Joistakin asioista, kuten siisteydestä, voi myös välillä tinkiä kun on kamala kiirus ja paljon muita tärkeämpi asioita hoidettavana. Metatyössä pa***maisinta on nimenomaan se muistaminen. Ennen se ei ollut minulle ongelma, enkä oikeastaan kaivannutkaan miestäni sorkkimaan asioihin, sillä ne olivat täydellisesti hoidossa ja koin olevani tilanteen herra. Ongelmaksi tämä muodostui nyt kun aloitin yrittämisen ja tavallaan siten palasin takaisin työelämään. Enää koti ei ole ainoa työni, vaan aivokapasiteettiani verottaa niin moni muukin asia. Kirjaimellisesti tämän syksyn aikana minusta on tuntunut, että asiat vain hajoilevat käsiini. Teen yhtä asiaa, mutta ajattelen toista. Käytän päiväni miettien, mitä ne olivat ne asiat joita tänään piti miettiä ja tehdä. Koitan jatkuvasti muistaa mitä olen unohtanut! Ja siis ihan pöljiä asioita, kuten vaikkapa hammaskeiju. Esikoiselta irtosi ennen loppiaista taas uusi hammas, mutta kas kummaa, keijua ei vaan näkynyt. Siinä minä sitten selittelen kuinka hammaskeijut ovat aina loppiaisen lomalla ja tietenkin viikonlopun myös. Viisi yötä siinä meni keijulla lomaillessa ennen kuin ennätti tulla kylään. Vastaavia stooreja on kehitelty menneenä syksynä jo ainakin viisi.

Elän tällä hetkellä jatkuvassa pelossa siitä, että kohta unohdan jotain todella tärkeää. Kaipaan siis eniten mieheni apua siinä, että muistan kaikkien kaiken. Ja samalla kaipaan myös ymmärrystä. Jos toinen ei näe sitä, niin silloinhan sitä ei hänelle ole olemassa. Siksipä ehkä kaikkein eniten haluaisin, että hän aidosti näkisi, minkälainen työmäärä tähän koti nimiseen yritykseen menee, jotta se pysyy tolpillaan. Ymmärryksen kautta tulee arvostus ja sitä sitten seuraa halu auttaa ja olla vielä yhden pykälän verran enemmän läsnä, jotta aito osallistuminen on mahdollista.

Oi että, kyllä nyt on niin kirkas sädekehä että ihan silmiä häikäisee…

En halua sovittaa sitä kuuluisaa marttyrin hattua päähäni ja lähteä avioliitossani sille epärakentavalle linjalle jossa ”minä teen aina kaiken ja sinä et tee koskaan mitään”. Muutenkin inhoan sanojen, kuten ”koskaan”, ”aina” ja ”ikinä” käyttöä kun yritetään puolison kanssa käydä rakentavaa keskustelua. Niitä tulisi kaikissa olosuhteissa välttää. Mennyt syksy on ollut rankka ja se on tuonut mukanaan myös pientä kitkaa rakkausrintamalla. Monia keskusteluja on käyty ja osa niistä on ollut rakentavia ja osa sitten sellaisia, joita ei niin kovin mielellään muistele ja joissa en nyt ehkä kokenut olevani paras version itsestäni, lähinnä sellainen antisupersankari. Saatoin käyttää erityisen runsaasti sanoja ”aina”, ”koskaan” ja ”ikinä”. Mutta, väsymys on ihmeellinen juttu ja sen mukana tulee usein erilaisia lieveilmiöitä. Keskusteluja on käyty ja varmasti käydään vielä jokunen lisää ennen kuin löydämme tähän niin-kovin-vaikeaan asiaan molempia tyydyttävän ratkaisun. Erona nyt vaan on se, että (pahin) väsymys on toistaiseksi selätetty ja edellytykset ratkaisun löytymiselle paremmat, sillä tyyli ja sävy ovat vähemmän ”v-mäinen nalakuttava akka”.

Lopputulema: Olisi tyhmää olettaa, että jos asiat on ennen tehty tietyllä tavalla, ne tulisi tehdä aina niin. Elämä ja tilanteet muuttuvat, ja aivan niin kuin yrityselämässäkin, myös perheessä on kyettävä muuttumaan muuttuneiden olosuhteiden mukana. Se mikä meille toimi ennen, ei selvästikään toimi enää, sillä myönnettäköön, olen ollut melkoisen uupunut nyt kun tekemistä, hoidettavaa ja muistettavaa on vähintäänkin tuplamäärä entiseen verrattuna. Ja on ihan okei olla väsynyt ja on ihan okei käydä keskusteluja näistä asioista ja uudistaa työnjakoa. Se mikä ei ole okei, on haluttomuus puhua, nähdä ja ymmärtää. Ei ole okei, jos perheessä vain yksi, oli se sitten äiti taikka isä, on jatkuvasti jaksamisensa äärirajoilla samalla kun toinen huutelee kuinka elämä on ihanaa ja heittelee taaksepäin voltteja.

Ei siksi, että ”kun se vaan nyt on reilua ja kun TASA-ARVO” vaan siksi, että kaikilla olisi hyvä olla. En minäkään halua loputtomasti olla robottiäiti, joka vain suorittaa ja koettaa epätoivoisesti olla jokaisen asian tasalla sen sijaan, että olisi aikaa joskus myös vain olla läsnä ja hetkessä lasten kanssa. Jaettu työtaakka tarkoittaa minulle mahdollisuutta olla parempi äiti, parempi vaimo, parempi ystävä ja kaikin puolin parempi minä. Joskus jäisi aikaa myös itselle ja omalle hyvinvoinnille.

Niin ja hyvinvoinnista puheen ollen, tässäpä päivitystä laihari-projektiini liittyen: Salikortti hankittu, salaattia rouskutettu, reisi-peppu-vatsa jumppa varattu, Vesan tekemää saliohjelmaa raivoisasti veivattu (kohta) ja puntari -1,5kg. Kiitos ja kumarrus…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>