Painajaiseni nimeltään imetys

korvikkeiden antaminen, iloinen vauva

 

”Aiotko imettää?”

Maailman helpoin kysymys. Hetkeäkään harkitsematta pystyin sanomaan että tottakai minä aion, jos se vain onnistuu. Vaikka vastaus olikin minulle aivan täysin selvä, silti minulla oli aina pakottava tarve lisätä sana jos, kun minulta asiaa kysyttiin. Tottakai minä tiesin, ettei imetys aina suju kuten oppikirjoissa. Pienessä mielessäni taisin silti kuvitella että se onnistuisi. En osannut pelätä epäonnistumista, sillä ajattelin pääasian olevan se, että lapsi on tyytyväinen ja kasvaa, ruokittiin häntä miten vain.

Synnytyksen jälkeen en tuntenut maidon nousevan. Nännit olivat kipeät, mutta muuten en tuntenut mitään erityistä. Ei mitään pienintäkään tuntemusta lähellekään sitä mitä olin ennen synnytystä kuullut. Kuinka maito nousee niin ettei rintoihin voi kivistykseltä koskea, kuinka ne kasvavat yhdessä yössä jopa kahdella kuppikoolla, kuinka paita kastuu maidosta. Rintani eivät koskaan kasvaneet. Eivät tulleet kipeiksi. Paitani etumus oli ja pysyi lohduttoman kuivana. Minulle vakuutettiin, että maito nousee. Että tunnen sen varmasti sitten kun se tapahtuu. Ja niin minä purin hammasta ja olin onnellinen joka ikisestä hetkestä jonka vauva vietti rinnalla vaikka se sattui.

Maito ei noussut. Syöttöpunnitusten lohduttomat tulokset eivät rakentaneet itseluottamustani imetyksen suhteen. Aika pian ehdotettiin sairaalassa jo lisämaidon antamista ja luottaen ammattilaiseen minä annoin. Juuri ennen kotiutumistani minulle tokaistiin, että kyllä sen maidon olisi pitänyt jo nousta, kyllä sinä olisit sen jo tuntenut jos se olisi noussut. Sanottiin jokseenkin karskin kylmään sävyyn, että lisämaidon antamista pitäisi jatkaa myös kotona. Ei sanaakaan siitä mitä vastiketta, miten, milloin ja kuinka paljon.

Ensimmäiset kaksi viikkoa itkin jatkuvasti. Istuin sohvalla pelkissä alushousuissa peiton alla vauvan kanssa, jolla ei vaatteita näkynyt päällä ellei ollut vieraita. Päivisin pärjäsin jotenkuten itkemättä muutamia tunteja. Mies kantoi juotavaa ja syötävää. Päästi vessaan. Lämmitti lisämaidon, koska minä en sitä voinut itkemättä tehdä. Päästi suihkuun, vaikka koko sen ajan vauva itki nälkää. Mies kuunteli kuinka minä huolehdin vuorokauden jokaisen tunnin jonka olin hereillä. Tuleeko maitoa ollenkaan? Miksei maito nouse? Pidänkö vauvaa nälässä kun en anna enempää korviketta? Tuleeko tarpeeksi märkiä vaippoja? Teenkö oikein kun yritän? Teenkö jotain väärin?

Itkin alkuun lohduttomasti lähestulkoon joka kerta jos joku erehtyi kysymään imetyksen sujumisesta. Neuvolaan mennessä sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, koska jännitin vauvan punnitusta. Joka kerta se jännitys päättyi pettymykseen. Ensimmäinen kuukausi meni vauvan kanssa täysin sumussa. Jos en istunut sohvalla imettämässä pumppasin rintapumpulla vaikken pumpulle edes herunut ja keräsin tietoa siitä miten voisin lisätä maidontuloa, miten saisin imetyksen onnistumaan. Ja niin, vaikka seisoin kuvainnollisesti päälläni, yritin kaikkeni, silti maitoa ei tullut tarpeeksi. Korvikemäärät suurenivat koko ajan, ja jokaista nostettua kymmentä millilitraa itkeä tihrustin päivän kaksi. Koin epäonnistuneeni täysin kun en pystynytkään ruokkimaan omaa lastani.

imettäminen ja korvikkeiden antaminen

Muistan yhä, kuinka ihanalta se tuntui, kun pieni vauvani löysi rinnan ensimmäistä kertaa ja alkoi imeä. Suuri ylpeyden ja onnen tunne valtasi minut kun katsoin pienokaistani. Sen tunteen kun voisi pullottaa ja säästää, sillä vasta imetyksen epäonnistuttua ymmärsin kuinka tärkeä asia se olisi minulle ollut. Imetin osittain kolmen kuukauden ajan, ja vasta nyt vauvan lähestyessä puolen vuoden ikää alan olla sinut sen asian kanssa, etten pystynyt tarjoamaan lapselleni ravintoa niinkuin luonto sen tarkoitti. Enää en häpeä jokaista korviketetraa jonka nostan kärryihin ja sieltä ostoskassiin. Enää en itke joka kerta kun joku kysyy minulta imetänkö. Enää en koe mieletöntä kateuden pistosta sydämessä kun kuulen tai näen jonkun iloitsevan onnistuneensa imetyksessä – vaikkei se minulta olekaan pois.

Enää en koe epäonnistuneeni äitinä – poikani nauru ja elämäniloa hehkuvat kasvot kertovat minulle että olen täydellinen äiti juuri hänelle ruokin häntä sitten pullosta tai rinnasta. Imetys ei ole minulle äitiyteni mitta.

Tositarinan on Mammablogiin kirjoittanut Mira. <3

2 thoughts on “Painajaiseni nimeltään imetys

  1. Tanya says:

    Tarina sai minut itkemään. Niin tutulta se kuulosti. Neljän lapsen kanssa kamppaillut ja yhtäkään en ole saanut imetettyä kunnolla. Kukaan ei oikeasti ymmärtänyt mitä painajaista se oli ja miten ahdistunut olin. Se alkoi jo synnärillä, vaikka yritin olla kokenut ja varma niin sydän hakkasi. Riittämättömyys ja huono äiti. Mies kannusti kun korvikehan maksaa. Lopulta lypsin siihen saakka että kehtasin heittää pois ja ihanaa kun vauva oli jo sen ikäinen että ei hävettänyt pullosta syöttää. Vaikeita raskauksia ja synnytyksiä, mutta imetyspaineet kaikkein pahimpia henkisesti.

  2. dialogi says:

    Kiitos tästä tekstistä. Tuntuu helpottavalta, että joku muukin kärsii samoista ongelmista ja kokee ne aivan kuten itsekin koen. En olekaan yksin.

Comments are closed.